Arkea ja elämää

Aina joskus kuulee kun aikuiset pohtivat, mitä he nyt, aikuisina, sanoisivat teini-ikäiselle itselleen. Ohjeet ovat melko lempeitä; ole uskollinen sisimmällesi, mene omia polkujasi. Älä stressaa niin paljoa. Mene, tee, uskalla, matkusta, näe, koe. Nuorena se on helppoa. Sinä pärjäät kyllä. Elä juuri niin kuin nyt elät, kerää kokemuksia, vastoinkäymisiäkin. Tai: usko itseesi! Riität omana itsenäsi.

Samoja asioita voisi sanoa monissa elämänvaiheissa. Pikkulapsiajasta selvinneenä vanhempana mietin usein, että voi kun joku olisi silloin saanut minut uskomaan, että vuodet menevät niin äkkiä. Että ihan tavallinen arki riittää. Arki, jossa välillä riidellään, taistellaan uhmaikäisen kanssa, väsytään, siivotaan yhä uudelleen samoja tiskipöytiä. Että lapset muistavat noista vuosista hassuja, mitättömiä asioita, tuoksuja, paikkoja, pieniä hetkiä. Että minä vanhempana saan olla sellainen kuin olen, lapset rakastavat minua juuri siksi. Että se, mitä lapset todella tarvitsevat, on joskus melko pientä, pikkuautoleikkejä matolla, yhteisiä kauppareissuja, jutustelua päiväkotimatkoilla. Että se, mitä lapset todella tarvitsevat, on toteutettavissa; turva, läheisyys, rakkaus.

Erityislapsen vanhempana toivoisin ymmärtäneeni, että monesta asiasta selviää. Että kohtuuttomankin korkealta tuntuvat vuoret on mahdollista valloittaa askel kerrallaan. Että minä ja minun lapseni olemme hyviä juuri sellaisena kuin me olemme. Että tässä maailmassa täytyy olla paikka ja tarkoitus ihan jokaiselle erilaiselle meille. Että pelko on vain tunne, ei ennuste. Että sen hetken valtava pelko ja huoli on joskus tulevaisuudessa paljon pienempi. Että monesta asiasta selviää, ihan oikeasti.

Väsyneenä vanhempana olisin toivonut ymmärtäneeni, että kaikki väsyvät kun kuormaa kertyy tarpeeksi. Että väsyneenä pitää höllätä, ei puskea kovemmin. Että väsyneenä saa levätä ja tehdä vain sen minkä pystyy. Että etenkin väsyneenä apu kannattaa ottaa vastaan.

Itse äitinä, niin kuin varmasti moni muukin vanhempi, koen välillä suurta maailmantuskaa, huolta lasten puolesta ja haluaisin niin kovasti, että heillä olisi asiat hyvin. Siksi sorrun aina silloin tällöin paatokselliseen huoli-rakkaus-viisaus-puheeseen. Niinpä eräänä aamuna pohdin, mitähän lapseni ovat minusta ottaneet itselleen ohjenuorakseen ja kysyin heiltä, mikä on heidän mielestään äidin tärkein neuvo heille? Ekaluokkalaisella oli vastaus heti valmiina. ”Pitää siivota. Pitää tehdä läksyt. Pitää soittaa äitille ku tulee koulusta kotiin.” Kutosluokkalainen pohti hetken. ”Ei saa lyödä”. Ja esikoinen, 13 vee: ”kantsii laittaa tavarat heti paikoilleen heti kun on käyttänyt, niin sit ei tarvi siivota.” Kuopus, viis vee, ei jaksanut keskustella asiasta aamutuimaan, etenkään kun Batman-viitta oli ihan rypyssä paidan selkämyksessä.

Jos olen ihan rehellinen, ensitunteeni näistä vastauksista oli hienoinen pettymys. Enkö ole muunlaisia asioita heille osannut elämän varrelle antaa ohjeeksi ja tienviitoittajaksi. Siivousta, lyömättömyyttä, soittamista.

Kuitenkin työmatkalla kun asiaa oli aikaa pohtia, tulin ajatelleeksi, että niin. Lapset tarkastelevat asioita vielä hyvin konkreettisesti. Mutta on näissä opeissa kuitenkin tärkeä viesti. Pitää pitää huolta ympäristöstään, itsestään, kodista ja kaikkien viihtyvyydestä, siitä että olisi hyvä olla. Pitää opetella huolehtimaan asioista jotka ovat tärkeitä, toimia vastuuntuntevasti ja uutterasti. Pitää soittaa äitille, koska äiti huolehtii, pitää turvassa ja rakastaa. Lyömättömyys, eli toisen koskemattomuuden arvostus, kunnioitus toista kohtaan, ystävällisyys. Ja esikoisen konkretiaan pukema kauaskantoisuus, oman toiminnan ennakointi ja pohtiminen, omien tekojen vaikutus myöhempään elämään. Niin, ovathan ne tärkeitä asioita. Kuten myös taito hermoja menettämättä (tai ihan pikkuisen menettäen), saada viitta oikenemaan ja liihottamaan kauniisti juostessa.

Perusasioita toivoisin myös meidän Perheohjaamon osaavan tuoda asiakkaidemme elämään. Että aina ei tarvitse jaksaa, aina ei tarvitse pystyä kaikkeen, aina ei yksinkertaisesti vain riitä, vaikka mitä tekisi. Silti on tehnyt parhaansa, on tehnyt hyvin, on kaikkein tärkein ja rakkain omille ihmisilleen. Ja ennen kaikkea, silloin, kun olo on painava, arki tai ajatukset on huopaantunut takku, silloin kun ei enää huvittaisi jaksaa, silloin, ihan oikeasti, kannattaa pyytää apua. Ei tarvitse jaksaa yksin, ei tarvitse osata kaikkea yksin, kaikkea ei tarvitse miettiä yksin eikä kaikesta tarvitse selviytyä yksin.

Perheohjaamossa me, Piia, Päivi, Outi ja minä, Leila, olemme teitä varten, jakamassa arkista huolta, kulkemassa rinnalla silloin kun ei yksin huvita. Ja kuuntelijana silloin, kun ajatukset kiertävät kehää, suhteellisuudentaju sumenee ja perspektiivi menee hukkaan, kenties samaan kuin ne kaikkien parittomien sukkien parit pesun jäljiltä.

Eli me, Kasvatuksen ja opetuksen toimialan Perheohjaamon ihan tavalliset ihmiset ollaan teitä, kaikkia omalla tavallaan tavallisia, perheitä varten. Puhelinsoiton päässä, valmiina tarjoamaan kuuntelevat korvat ja tuomitsemattoman sydämen, ehkä joskus jonkun vinkinkin, pirautelkaahan! Meidän yhteystiedot löytyvät muun muassa Kauhajoen kaupungin nettisivuilta.
www.kauhajoki.fi/fi/palvelut/kasvatus-ja-opetus/perheohjaamo.link

Terkuin

Leila  Kulmala
Perheohjaamo